Ensi-ilta lähestyy

Jännittää. Mitäköhän tästä tulee? Pysyykö kaikki terveenä? Päästäänkö tänäänkään läpimenoa? Kohta siirrytään harjoitustilasta esitystilaan harjoittelemaan. Uudet valot tulevat. Millaisetkohan ne ovat? Sopivatko ne valosuunnitelmiini? Löytääkö näytelmää kukaan? Tuleeko kukaan katsomaan? Onko kaikki työ ollut turhaa?

Ensi-ilta lähestyy ja tuhannet kysymykset ja epävarmuudet valtaavat pään. Miten tästä eteenpäin? Mitä kaikkea täytyykään vielä tehdä?

Huomaan, että olen todella väsynyt. Väsynyt henkisesti ja fyysisesti. Itku on herkässä, silmiä painaa ja pienetkin vastoinkäymiset nostavat pintaan liian suuren tunnereaktion, ärtymystä, pettymystä, epätoivoa, surua. Kuitenkin kyseessä on VAIN näytelmä. Yksi näytelmä ja näin kovat paineet. Mistä tämä johtuu?

Tämä on ensimmäinen näytelmä, jonka toteutan täysin yksin. Käsikirjoitin sen, ohjaan, tuotan, valitsin näyttelijät, vastaan markkinoinnista ja myynnistä, hoidin puvustuksen, lavastuksen, tarpeiston, harjoitustilan, esitystilan ja kaikki maksaa. Teen samalla muita töitä, jotta saan rahaa toteuttaa tätä mitä haluan. Vai haluanko? Kyllä. Minä haluan tätä. Miksi haluan kiusata itseäni tällaisella asialla, miksi tahdon väsyttää itseni totaalisesti? Tämä on intohimoni. Näytelmän tekeminen ja kaikki mikä siihen kuuluu. Olin varautunut tähän, että tämä on ihan helvetin rankkaa, mutta en jotenkin voinut ymmärtää sitä täysin, ennen kuin vasta nyt, kun olen tässä pyörässä pyörinyt jo jonkin aikaa.

Jaksan jaksan jaksan. Vieläkin jaksan. Mutta entä jos en jaksa? Minulla ei ole mahdollisuutta ottaa tästä lomaa, koska ensi-ilta häämöttää jo ja nyt täytyisi vain painaa enemmän kaasua. Vastuu on suuri. Näyttelijöille pitää maksaa kohta palkkiot, kuvailutulkille pitää maksaa, tilavuokrista pitää maksaa ja olisi se kauhean kiva, jos itsellekin tästä jäisi jotain käteen. Yritän muistaa hengittää. Kävin tänään hierojalla, yritän muistaa hoitaa myös itseäni. Mutta tiedättekö, välillä kun jotain tekee oikein tosissaan, sitä unohtaa itsensä. Kunnes viimeistään keho sanoo, että nyt riittää.

Onneksi minulla on läheisiä, joille voin puhua ja purkaa tuntojani ja jotka ymmärtävät. Mutta entä jos sellaisia henkilöitä ei olisi elämässä? Jos joutuisi olemaan ihan yksin. Näytelmää Sokea Piste tukee mm. Tampereen Mielenterveysseura. Heiltä varmasti saisin apua, jos en voisi kenellekään muulle puhua.

”Eihän tässä ole mitään järkeä”, ei varmasti olekaan. En päästä itseäni helpolla, mutta onko sekään väärin? Maailma on täynnä valintoja. Voin ostaa pizzaa tai syödä terveellisesti. Ja varmasti molemmat vaihtoehdot ovat oikein juuri sillä hetkellä kun sen tekee. Jos vain pystyy kuuntelemaan omaa kehoa ja mieltä, jos vain kuulee mitä minä kaipaan juuri nyt, silloin luulisin, että kaikki valinnat elämässä ovat oikein. Nyt olen valinnut tämän näytelmän tekemisen. Voisin peruuttaa koko homman milloin vain, mutta en tee niin. Koska tunnen, että tämä on oikein. Tämä on oikein silti, vaikka olen ihan rikki, enkä jaksaisi enää senttiäkään eteenpäin. Ja miksi? No siksi, koska tämä on minua. Toteutan itseäni kovalla hinnalla, mutta välillä on oikein ottaa myös riski.

Ja tämä on riski.

-Suvi, ohjaaja, käsikirjoittaja

Sokea Piste
Ensi-ilta 16.11.2019 klo 19 Tukkateatterin tiloissa (Laukontori 12, Tampere)